joulun taikaa

Joulussa on aina se oma taikansa.

Perinteikkäitä traditioita, silti yhtä kihelmöiviä ja jännittäviä joka joulukuussa. Vaikka ei enää pikkulapsi olekaan. 





Aattoillan kuluessa huomaa, että joulun sanoma on piirretty pienokaisen hymykuoppiin, ja yhtäkkiä osaakin taas arvostaa ja rakastaa kaikkea ympärillään taas hitusen paremmin kuin vuoden 364:nä muuna päivänä. 


hymyillään.

Sydämellistä joulua kaikille!

-Maija



kuvat - EphemeraObscura - Etsy // Inge Löök

the happiest place in the world

Bhutan, maailman onnellisimman paikan tittelin omaava maa.

Tämän pääsin kokemaan, harvinaisen onnekkaana. Bhutan on maa,

 joka sijaitsee Nepalin ja Bangladeshin välissä, ja on ollut 

pitkään ulkomaailmalta kohtuullisen suljettu maa.

Pääsin Bhutaniin koulun kautta, ryhmän kanssa joka oli valinnut kyseisen matkan 

32:esta matkavaihtoehdosta, niin kuin minäkin. Etukäteen jännitti, 

jälkikäteen kaikki olivat enemmän kuin tyytyväisiä valintaansa.

"It was so worth it."

Matkamme kesti yhteensä kymmenen päivää. Siitä 5 päivää oli varattu 

Himalajilla vaeltamiseen, toiset 5 kulttuurin tutkimiseen.

Vaellus oli iso osa matkaamme; jo varusteiden hankkiminenkin 

kasvattivat vanhemmilleni harmaita hiuksia, kun he yrittivät kanssani pohdiskella, mitä vaatteita siellä vuoristossa oikeasti tarvitsen. Olihan meillä siis tietysti varustelista, mutta silti, toppavaatteita ei ollut ihan helppoa löytää tropiikista. 

Loppujen lopuksi, kun kaikki varusteet oli survottu jälleen täpötäyteen laukkuuni, ja repussa oli yli jääneet kamat jenkkilaukustani, oli lähtöaamun aika. 

Aamuvarhainen lento maalasi taivaan auringonnousun väreihin yön pimeyden 

väistyttyä tieltä. Näimme valon värejä heijastavat pilvet vieressämme, 

päällämme ja allamme. Aamuista kauneimpia..

Vietimme ensimmäiset viisi päivää vaeltamassa. Metsien 

polkuja pitkin kävelimme, jonossa tarpoen.  

Jonon perällä oli hyvä olla, ainakin minulle. 

En halunnut turhaan väsyttää ylisuorittamisella, nopealla 

tahdilla vielä lisää leiriminääni, flunssasta kärsivää

pientä tyttöä, joka väsyy kumman paljon

ihmisten kanssa olemisesta.

Välillä pysähdyimme, astuaksemme polulta sivuun 

hevoskaravaanien tieltä. Vahvat eläimet tasapainottelivat

 tukevilla kavioillaan kapeilla vuoristopoluilla,

 nekin jonossa lampsien. Vuoristohevosilla

oli aina kaulassa lehmänkello joka toimi

varoitusäänenä edessäkulkijoille. Se oli 

siis Bhutanin hevosten tapa

hihkaista : "Latua!"

Vuorilla ollessamme mielessäni pyöri paljon ajatuksia. 
Siellä niille jotenkin jäi tilaa. 
Tyynen rauhallisessa ympäristössä kuka tahansa rauhoittuu 
ja kuulee ajatuksensa paremmin. 

Henkeäsalpaavat maisemat 
vetivät sanattomaksi, ja jatkuvasti yritimme tallentaa 
verkkokalvolle, näkömuistiin tuon vaeltajan näköalan.

Untuvapilviä häilyväisiä,
tyyni, viileä ilma joka tuntuu tutulta, rauhoittavalta,
raikkaan vihreä ja puhdas metsä kävelymaastona,

ja turvaverkkona ihmiset ympärillä, ettei vain

 häviäisi vuoriston syvimpiin
koloihin, rotkoihin, ettei

hukkaisi jokapäiväisen ihmiselämän järjestystä:

koulutus, työpaikka, perhe, eläke, kuolema.


Ettei vahingossakaan

jäisi luontoäidin perheeseen. 

Sain tutustua yli kolmeenkymmeneen uuteen 

ihmiseen, joista jokainen oli erityinen. 

Me saimme yhdessä kokea yhden elämämme 

kiinnostavimmista matkoista, 

ja se pysyy kauniina muistona ajatusten lokeroissa,

mukaan laskien kaikki nämä erityiset ihmiset.

Vaelluksemme loppui leirinuotion ympärille. 

Nuotion kipinät lentelivät ympärillämme, kohti taivasta. 

Kuuntelimme korvat höröllä kansantarinoita Bhutanista,

kuinka ennen vanhaan 

toinen pojista lähetettiin kouluun, toinen munkiksi. 

Kuivatimme sateessa ja mutapolulla

kastuneita vaatteitamme tulen ääressä, pimeässä. 

Puhaltelimme nuotion savua pois 

kasvoiltamme ja samaan aikaan siemailimme 

kaskenmakuista vettä ateriamme kyytipoikana.

Käänsimme katseemme ylös ja haukoimme henkeä.

 Silmiemme edessä oli miljoonien välkkyvien tähtien tähtitaivas,

joka hyvästeli meidät iloisella kimalluksellaan

ja kuiskasi: "See you again."

-Maija

Baltic Tour 2015

 Olimme heinäkuussa automatkalla Baltian halki. Saimme

viettää ihanat neljä päivää ystäväperheemme kanssa,

nauttien, auton takapenkillä rokaten

ja yhdessä uusia maisemia (mm. erilaisia 

bensa-asemia ja lukuisia Hesburgereita) ihmetellen.

Ensin körötimme Viron maanteitä pitkin tuttuun 
rantakaupunkiin, Pärnuun asti. 
Siellä kävimme pikku välikahveilla ihanassa, 
tunnelmallisessa kaupungin tähtikahvilassa

Kohvik Supelsaksadissa. Ihastelimme jälleen 

kerran kahvilan kauniita kukkatapetteja

sekä värikkäitä sohvia ja nojatuoleja.

Siitä jatkoimme eteenpäin Jurmalaan ja yövyimme pienessä

hostellissa kaupungin laidalla, lähellä rantaa. (tietysti!!)

Illalla kävimme pikakäynnillä tällä kyseisellä

lähibeachilla, tunnelmoimme auringonlaskua rauhallisen

musiikin soidessa taustalla ja pelasimme 

yölentopalloa viileällä hiekalla.

(näköetäisyys n.metri, joten pallolla oli about 20 % varmuus osua käsien koppiotteeseen..huteja, huteja, monta, monta..)

                 

Seuraavana päivänä matkantekomme jatkui Latvian pääkaupunkiin, Riikaan.

Illalla kun saavuimme Riikaan kävelimme graffitiseinien väleistä karussa kaupunginosassa, mutta löysimme tiemme vanhankaupungin ehkä ihanimpaan ravintolaan. Siellä nautimme paikallisista herkuista, siankorvista, savujuustosta ja karpalomehusta. Jälkiruuaksi aikuiset saivat digestiivit jäälaseissa (SULAVISSA LASEISSA..!!). Ravintola oli lumoava, maalaishenkinen ja  tunnelmallinen talo. Tämä ilta oli täynnä helisevää naurua, kenkien kopinaa kivikaduilla, kiehnäämistä ystävän kainalossa, onnen huokauksia ja "mmmhnam"-henkäyksiä ruokapöydässä.

  Kolmantena aamuna herätessämme 

päätimme, että tänään ollaan turisteja.

Käväisimme ihanalla 
hotelliaamiaisella

ja lähdimme kaupunkiin. Menimme kauppahalliin, pyöräajelulle 
(mutta siis paikallisen pyöräriksan kyydissä) ja tietysti kauppakadulla.

Kaupungilla kierrellessä
on aina ihanaa.
Huomaan, että olen itse 
enemmän kaupunkilomaihminen
kuin rantalomailija.
Rakastan suuria metropoleja,
joissa on koko ajan elämän kuhinaa.

Kävimme myös KGB-museossa, joka oli
matkamme historiallinen vaihe, ja käynti 
tässä synkkien tapahtumien talossa 
oli järisyttävää. Ovelta ujosti 
katselimme entisen KGB-vankilan 
kellarissa kalterien läpi selleihin,
joissa saattoi olla vain pieni laatta 
keskellä syvää huonetta, joka käytössä 
täytettiin vedellä ja vanki seisoi 
laatalla kärsiäkseen. Näimme myös täysin
äänieristetyn ja pehmustetun huoneen,
mihin joutuivat eristyvangit, joiden
hyytävää avunhuutoa ja kirkunaa ei
haluttu muualla vankilassa kuunnella.


  Kipusimme halkeilleita
kiviportaita
joissa oli koristeelliset metallikaiteet 
ylös ja takaisin ulos 
auringonpaisteeseen tästä synkästä kellarikerroksesta 
ja säilöimme
kaikki nämä kolkot asiat muistiimme,
miettien 
kuinka kammottava
voikaan ihmisluonne olla. 

       

Poikkesimme myös Liettuassa ja kävimme katsomassa

Ristien Kukkulaa (Hill of Crosses - Kryzių Kalnas),

uskonnollista nähtävyyskohdetta, toivon symbolia johon on 

kannettu kaikenkokoisia ristejä pitkienkin matkojen takaa

jo 1800-luvun puolivälistä saakka.

Tuhannet, ehkä kymmenet tuhannet ristit herättivät

suurta ihailua, ihmetystä ja ajatuksia.

Tämän kesän rippikoululaisena pohdin

myös tämän paikan suurta uskonnollista

arvoa ja merkitystä.

Tämä paikka oli ja on pyhä.

lähde: www.topsamazingplace.com


Takaisin päin tullessamme vietimme taas yhden yön
Latviassa, Riikassa. Kävimme iltapalalla unelmien
pikaruokaravintolassa,
pelmenipaikassa
ja katselimme ympärillä viliseviä ihmisiä,
loisteputkivalaistuksessa,
muovikupit
edessämme, muovikupeissa maailman maukkainta tavaraa.

lähde: farm8.staticflickr.com

Viimeisenä iltana laittauduimme, menimme ulos 

syömään, haahuilimme ulkona kaupungilla,

 käsi ystävän kädessä,

katulyhtyjen valossa, kävelimme

kaduilla jotka pian olisivat vain muistoja kesästä,

olimme hetken 

ikuisesti nuoria, villejä ja vapaita.  

Kiitos, kultaiset ystävämme.

Olette meille tärkeitä.

- Maija

hukassa ajatuksissa

Täällä loppumattoman kesäauringon maassa olen saanut 

viettää yhtä unohtumattomimmista kesistäni. 

Ja kiitän.

Olen imenyt kesän valoa sisälleni ja yritän pitää

sen siellä ja levittää sitä ympärilleni

uuden syksyn ja lukuvuoden alkaessa.

Ajatukseni ovat harhailleet koko kesän, sujahdellen ohi,

toivoen, että mieli on rajoittamaton ja loppua

ajatuksille ei tule.

Olen saanut nähdä puhtaanvalkoiset pilvet ja kuohuvan

valkoiset aallot ja katsonut päivän kirkkautta

aurinkolasien läpi. 

Illan pimeässä olen astellut mukulakivikaduilla,

pakahtuen onnesta ja väsyneesti hymyillen itsekseni. 

Näpsin kuvia alati, koko ajan, yritän 

pysäyttää kauniit hetket

ja pitää niistä tiukasti kiinni. 

Aika sujahtaa sormien läpi, loppuu kesken. 

Kaikki minkä kuuluu tapahtua, tapahtuu. 

Vai tapahtuuko? 

Pilvet liikkuu, minä en. 

Tai oikeastaan, minä liikun, pilvet ei.

Hymyilyttää, kun tajuaa, että muistoissa pysyvät 

kaikki nämä hetket, jotka rikastuttavat ajatuksiani.

Niitä ei voi kukaan laittaa roskakoriin,

ei poistaa, ei viedä.

Mitä jos ei saisi ajatella niin kuin haluaa, tai mitä jos kaikki muistot poistuisivat jonkun ajan sisällä? Hihi, muistoille parasta ennen-päiväys..

Ajatukset harhailee taas. Ihanaa.



-Maija

Hupsista.

Hups, joko on kesäkuu, kesäloma?

Nämä muutamat kuukaudet Singaporessa ovat kuluneet hirmuisen

nopeasti ja on tapahtunut niin paljon, niin lyhyessä ajassa.

Suomessa on aloitettu kesä villasukissa, varpaat kohti taivasta, 

maaten vihreällä, kutittavalla nurmikolla. Mietteissä 

sinitaivas, tunnistaen erilaisia hahmoja utuisissa pilvenhattaroissa. 

Katsellen auringon katoamista kaupungin 

alapuolelle, heijastuksena ikkunassa.

Ihastellen pimenevää kaupunkia, joka samalla

syttyy eloon, tuhannet valot voimaa sykkien.

Askeleita illan varjoissa, palmunlehtien kupeessa. 

Paljain varpain kuumalla asfaltilla, tuntien 

lämpimät auringon säteet jotka ovat jo

kadonneet pimeään. 

-Maija

kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, pääskysestä ei päivääkään

Kävimme yhtenä vesihöyryisenä sunnuntaiaamuna piipahtamassa paikallisissa "bird singing competition:issa" - linnunlaulukilpailuissa. Uteliaina suomalaisina tämä harvinaisuus oli tietysti nähtävä, Kyseisen kilpailun ideana oli, että ihmiset toivat arvokkaita lintujaan näytille laulamaan aamun tunneiksi tälle nurmikkoaukealle.  Näiden erinäköisten, -kokoisten ja -äänisten lintujen laulua tuomaroimassa oli vain pari tuomaria, joiden tehtävänä oli julistaa parista sadasta linnusta parhaan liikkumisaktiivisuuden-urheilullisuuden, laulun miellyttävän melodian-sävelkorvaisuuden ja hyväkuntoisuuden-dieettiänsä tottelevaisuuden omaava siipiniekka. Saapuessamme kyseiselle kilpailupaikalle (ilman lintua!!), saimme osaksemme pitkiä katseita paikallisilta lintubisnesmiehiltä. Kaikki yksilöt olivat samannäköisissä, ja -kokoisissa häkeissä ja kun alkoi tihkuttamaan, niin kaikilta omistajilta löytyivät myös asiaankuuluvat kukkakuosiset kangassuojukset häkeille. Aukiolla korkealla roikkuvat häkit hinattiin alas lipputankotekniikalla ja samoin tavoin hinattiin takaisin ylös. Reilun tunnin näitä epätavallisia kisoja ihmeteltyämme päätimme livistää kisapaikalta ja mennessämme parkkipaikalle näimme edessämme lemmikkikaupan, jossa ihme kyllä, myytiin vain ja ainoastaan lintuja. Kotiin päästyäni tunsin oloni täysin kimeällä sirkutuksella ja möreällä vaakkumisella kyllästetyksi. Olipa lintujentäyteinen aamu.

-Maija

isä, olen täällä maailman toisella puolen

Hetkiä auringonlaskua kotinaapuruston yli katsellen. 

Silloin tuntuu, että koko maailma on edessäsi sen pienen hetken.

Silloin tuntuu, että on maailman oikealla puolen. Ihan oikeassa paikassa.

Kesä alkaa lähestymään, sen myötä tulee kiire.

Ei saisi kiirehtiä, Mutta kun.

Kesän suunnitelmat täyttyy ihminen ihmiseltä, toivottavasti

 ehdin nähdä kaikkia. Ja toivottavasti tästä kesästä tulee ihana kesä.

Kaikki sitä toivoo, mutta silti.

Perheen pellavapään sunnuntaipäivä kului äidin kanssa 

"vauvavideoita" eli videoita lapsuudesta katsellen.

Äitienpäivän kunniaksi. Äiti tosin päivän lopuksi nukahti nojatuoliin.

Ihan parasta.

Tämä on omituista, kuinka aika kuluu niin nopeasti, ja ihan kohta 

koulut on jo loppu ja ollaan ihan toisissa maisemissa.

Ja minä kun aloin jo sopeutumaan tänne, vihdoinkin. 

Vihdoinkin on oikeasti kivaa mennä kouluun, kun siellä 

on oikeita kavereita odottamassa. Vihdoinkin

koulutien varrella olevat roskikset ja paloposti näyttävät

tutuilta. Vihdoinkin osaan kulkea bussilla Singaporen

 keskustaan ja kävellä bussipysäkiltä leffateatteriin. Vihdoinkin

 pystyn tunnistamaan että onko joku kotoisin Kiinasta vai 

Japanista. Vihdoinkin koulupuvun paita näyttää käytetyltä,

Vihdoinkin muistan kaikkien luokkakavereideni nimet.

Vihdoinkin tuntuu onnelliselta.

Ihanaa äitienpäivää kaikille tärkeille äideille ja äidinkaltaisille!!

-Maija