sunnuntai 22. marraskuuta 2015

the happiest place in the world



Bhutan, maailman onnellisimman paikan tittelin omaava maa.

Tämän pääsin kokemaan, harvinaisen onnekkaana. Bhutan on maa,
 joka sijaitsee Nepalin ja Bangladeshin välissä, ja on ollut 
pitkään ulkomaailmalta kohtuullisen suljettu maa.
Pääsin Bhutaniin koulun kautta, ryhmän kanssa joka oli valinnut kyseisen matkan 
32:esta matkavaihtoehdosta, niin kuin minäkin. Etukäteen jännitti, 
jälkikäteen kaikki olivat enemmän kuin tyytyväisiä valintaansa.
"It was so worth it."



Matkamme kesti yhteensä kymmenen päivää. Siitä 5 päivää oli varattu 
Himalajilla vaeltamiseen, toiset 5 kulttuurin tutkimiseen.

Vaellus oli iso osa matkaamme; jo varusteiden hankkiminenkin 
kasvattivat vanhemmilleni harmaita hiuksia, kun he yrittivät kanssani pohdiskella, mitä vaatteita siellä vuoristossa oikeasti tarvitsen. Olihan meillä siis tietysti varustelista, mutta silti, toppavaatteita ei ollut ihan helppoa löytää tropiikista. 








Loppujen lopuksi, kun kaikki varusteet oli survottu jälleen täpötäyteen laukkuuni, ja repussa oli yli jääneet kamat jenkkilaukustani, oli lähtöaamun aika. 

Aamuvarhainen lento maalasi taivaan auringonnousun väreihin yön pimeyden 
väistyttyä tieltä. Näimme valon värejä heijastavat pilvet vieressämme, 
päällämme ja allamme. Aamuista kauneimpia..







Vietimme ensimmäiset viisi päivää vaeltamassa. Metsien 
polkuja pitkin kävelimme, jonossa tarpoen.  
Jonon perällä oli hyvä olla, ainakin minulle. 
En halunnut turhaan väsyttää ylisuorittamisella, nopealla 
tahdilla vielä lisää leiriminääni, flunssasta kärsivää
pientä tyttöä, joka väsyy kumman paljon
ihmisten kanssa olemisesta.

Välillä pysähdyimme, astuaksemme polulta sivuun 
hevoskaravaanien tieltä. Vahvat eläimet tasapainottelivat
 tukevilla kavioillaan kapeilla vuoristopoluilla,
 nekin jonossa lampsien. Vuoristohevosilla
oli aina kaulassa lehmänkello joka toimi
varoitusäänenä edessäkulkijoille. Se oli 
siis Bhutanin hevosten tapa
hihkaista : "Latua!"








Vuorilla ollessamme mielessäni pyöri paljon ajatuksia. 
Siellä niille jotenkin jäi tilaa. 
Tyynen rauhallisessa ympäristössä kuka tahansa rauhoittuu 
ja kuulee ajatuksensa paremmin. 

Henkeäsalpaavat maisemat 
vetivät sanattomaksi, ja jatkuvasti yritimme tallentaa 
verkkokalvolle, näkömuistiin tuon vaeltajan näköalan.






Untuvapilviä häilyväisiä,
tyyni, viileä ilma joka tuntuu tutulta, rauhoittavalta,
raikkaan vihreä ja puhdas metsä kävelymaastona,

ja turvaverkkona ihmiset ympärillä, ettei vain

 häviäisi vuoriston syvimpiin
koloihin, rotkoihin, ettei

hukkaisi jokapäiväisen ihmiselämän järjestystä:

koulutus, työpaikka, perhe, eläke, kuolema.


Ettei vahingossakaan

jäisi luontoäidin perheeseen. 















Sain tutustua yli kolmeenkymmeneen uuteen 
ihmiseen, joista jokainen oli erityinen. 
Me saimme yhdessä kokea yhden elämämme 
kiinnostavimmista matkoista, 
ja se pysyy kauniina muistona ajatusten lokeroissa,
mukaan laskien kaikki nämä erityiset ihmiset.






Vaelluksemme loppui leirinuotion ympärille. 
Nuotion kipinät lentelivät ympärillämme, kohti taivasta. 
Kuuntelimme korvat höröllä kansantarinoita Bhutanista,
kuinka ennen vanhaan 
toinen pojista lähetettiin kouluun, toinen munkiksi. 

Kuivatimme sateessa ja mutapolulla
kastuneita vaatteitamme tulen ääressä, pimeässä. 
Puhaltelimme nuotion savua pois 
kasvoiltamme ja samaan aikaan siemailimme 
kaskenmakuista vettä ateriamme kyytipoikana.

Käänsimme katseemme ylös ja haukoimme henkeä.
 Silmiemme edessä oli miljoonien välkkyvien tähtien tähtitaivas,
joka hyvästeli meidät iloisella kimalluksellaan
ja kuiskasi: "See you again."


-Maija