katsotaan filtterin lävitse

Tylsyyttä ei enää ole olemassa

..

Luovuus rappiolla

..

Kaikki on jo keksitty

..

"offline is the new luxury"

Toisen juhlissa kuvaat selfievideoita joka viides minuutti jotta kaikki varmasti 

näkevät kuinka hauskaa sinulla on.

(sisälläsi mietit mitä järkeä tässä on?)

Istut sohvalla yksin yömyöhään, muiden täydellisiä elämiä selatessa,

vaivut levottomuuteen:

niillä on kaikki paremmin,

kateutesi hiipii salakavalasti ajatuksiin.

---

Sinut on jonkun irrotettava tästä maailmasta,

revittävä unelmatodellisuutesi kädestä ja heitettävä pääkoppasi takaisin maan pinnalle.

(eiks niin?)

Tietääkö moni 2000-luvulla syntynyt enää mitä on oikea ystävyys?

Onko meillä enää yhteyttä itseemme, vai hukkaammeko minuuden

mainostajien persoonallisuustestien sekä muiden elämäntarinoiden alle?

Kutsummeko lapsuudenystäviä 50 vuoden päästä aamukahville

ottaaksemme feediin sopivia instakuvia?

Pelkäämmekö vielä silloinkin, että jäämme paitsi jostakin paremmasta?

"Elä hetkessä" - mitähän sekin tarkoittaa?

Tunnemme hetken suurimmat hittibiisit, tiedämme miten puhua emojikielellä,

tunnistamme lempitubettajamme pahimmat pelot


...paremmin kuin omien sisarustemme.

Ja osaamme vältellä taitavasti

isovanhempiemme hämmentyneitä kysymyksiä

kun kerromme omasta koulupäivästä:

välitunnilla ollaan pilvissä,

ei tiukasti kiinni rakkaan ystävän kyljessä

maan pinnalla.

Ja he huokaavat naururyppyjensä alta: "Tätäkö on nykypäivän nuoruus?"

Omissa hautajaisissamme lopulta havahdumme:

"Oho, sinne se meni, taisinpa elää elämäni kaivatessani sellaista mitä en ikinä tule saamaan!!"

Ihan jokaiselle tekisi hyvää paasto virtuaalimaailmasta, jossa

suosio riippuu seuraajamäärästä, tykkäyksistä, kommenteista,

siisteys mitataan siinä kuinka nopeasti vastaat snäppeihin.


Mutta opettelisiko kukaan näkemään, että

eriävän mielipiteen omaava

"outouden" kaltereiden takana piileskelevä luokkatoveri


on niin paljon rikastuttavampaa seuraa kuin

suosioon pääkoppansa upottanut ja sinne unohtanut

tyyppi jolla on koulun eniten seuraajia Instagramissa.

Miksi unelmoimme leffatähdistä, mammonasta,

ilmestyksellisistä iltapuvuista, huippuyliopistoista,

eri elämästä,

kun voimme katsahtaa ylös omasta screenistä,

napakullasta,

Facebook-feedistä, Instagram-filttereistä, Snapchat-streakseista ja 

haukkoa henkeä: "Onpa vapauttavaa!"

Lukitsemme itsemme mielen vankilakäytäviin, etsiessä jotain parempaa.

Riittäisköhän ihan tämä hetki?

Olemme jo tottuneet näkemään sydäntäsärkeviä,

mutta jokapäiväisiä hetkiä

kun pikkuinen katsahtaa vanhempaan, hakee hymyä ja hyväksyntää ensimmäisille askelilleen

 ja kellahtaa takamukselleen, hymy hyytyy, sanat häviää

kun pikkuinen huomaa että vanhemmalla on nyt vapaa-ajan hetki

ja on hävinnyt pikkuisen viereltä pilviin.

---

Mutta nyt ihmiskunta kaipaa yksilöitä jotka sattuvat olemaan

ihanan maalaisjärkisiä

ja osaavat ajatella omilla aivoillansa,

eivätkä kajota virtuaalimaailmaan

kun tarjolla on ihka oikeaa, aitoa,

omaa arkielämää!!

Virtuaalivapaa-pakettiin kuuluu muun muassa:

"tylsiä" hetkiä, jolloin omat ajatuksesi ovat

harvinaisen helposti ymmärrettäviä,

hymynkareita tuntemattomilta,

ylitsepursuavaa olemassaolon onnea,

ystävän kainaloon käpertymisiä,

sekä loputtomasti aikaa

kaikelle sille mistä olet aina unelmoinut!

Joten mitäs sanot, tekeekö mieli ihmetellä jokapäiväisen elämän ihanuutta?

...no siinä tapauksessa, 

laske se alas ja nouse ylös!

- Maija

elämännälkä

"Mitä sä haluut tehdä elämälläs?"

Kysymykseenne vastaa sukupolvemme edustaja 

suunnilleen näin: 

"En mä tiedä vielä, mut jotain joka tekee mut onnelliseks."

...

Meillä on loputtomasti mahdollisuuksia.

Joista pitää napata kiinni, joita täytyy jahdata.

Syötämme itsellemme sosiaalisen median tahmaisia kliseitä, toivoen että rivien välistä joskus

löytäisimme onnen - tunteen, että kuulumme jonnekin, tunteen että olemme jotain.

Istut kippurassa parvekkeella muhkuraista tyynyä halaten,

sisälläsi lämmin syvä onnellisuus.

Katsot taivaalle, huokaiset taivaan ihmeellisen kauneuden edessä

sekä

hetken ajan uskot olevasi kuolematon.

...

jA siTTeN.

Todellisuus purjehtii paikalle.

...

Odotukset kasvavat, hukkaat itsesi niiden pyörteisiin,

kieput

mukaudut muiden tapoihin

sekoitut

et enää tiedä, mitä itse olet.

...

Et tiedä, mikä tekee sinut onnelliseksi.


....mihinminäkuulun missäminunnpaikkanion kukaminäolen....

Uskalsit hypätä tuntemattomaan, puhaltaa hattaroita unelmista,

rakentaa satulinnoja odotuksista,

mutta enää ne eivät johdakaan mihinkään.

Olet vain sama, vanha itsesi.

Aamulla herätessäsi utuisen näkökentän, painavien silmäluomien takaa

kurkistat peiliin väsyneesti todeten: "mmmh....minä siellä taas."

...


Aika ajoin elämännälkäsi vetää sinut hymysuin ihmisten ilmoille,

tanssimaan, nauramaan,

hajuvesipilven ympäröimässä pikkumustassasi,

olemaan olemassa.

Kuuntelet sadepisaroiden rummutusta lämpimään asfalttikatuun,

katseesi ihmisten kasvoihin eksyessä, 

puolivahingossa leveän hymyn heittäen kauniille ohikulkijalle.

Kun tämä vastaukseksi lennättää pienen hymynkareen, annat itsesi ajatella että elämä on hyvin.

Haaveilet katusoittajista, hippibusseista, festarikukkaseppeleistä.

Vietät huippuhetkesi musiikin soidessa, oman mielikuvituksesi lennättäen

sinut muualle, maalaten mielikuvitustasi karhealle kankaalle.

Kerrot ystävillesi kevyesti

kuutamouinneista

viileistä järven aalloista, terävistä pikkukivistä jalkateriesi alla

 sekä

keskiyön auringosta.

Sitten katsahdat jalkoihisi

ymmärrät, että ne toimivat,

korvasi kuulevat,

silmäsi näkevät,

ja annat itsellesi mahdollisuuden.

...

Mahdollisuuden elää.


- Maija

viisitoistavuotias

Mitä on olla viisitoistavuotias?


Kun alkaa saamaan katseita ja huomiota kahvilassa yksin istuvilta miehiltä,

 kun hahmottaa missä menee nuoruuden ja aikuisuuden raja,

 kun aikuiset alkavat kyselemään:

 "Mikä susta sitten oikeesti tulee isona?" 

ikään kuin omaa nuoruuttaan viisitoistavuotiaaseen heijastaen.

(15-kesäinen kuitenkin tietää, että ei niiden suunnitelmien vielä ihan oikeita tarvitse olla.)

Viisitoistavuotias elää ajatuksella, hetkessä, huolettomasti pohtien.

Kuuntelee ensirakkaudesta tarinoita, muttei vielä ymmärrä mitä tosirakkaus on.

Yrittää kaikkensa, että erottuisi massasta, 

mutta silti ei missään tapauksessa suostu jäämään yksin, 

onhan hän vain viisitoistavuotias.

Yht'äkkiä ymmärtääkin, mistä aikuiset kuiskaten viinilasien yli kuiskivat,

yrittää kulmat kurtussa ymmärtää maailman menoa,

ikävöi tuntematonta,

hamuaa jännitystä, kapinaa.

  

Alkaa hahmottamaan mielipiteitänsä, arvojansa, 

haluaa rikkoa rajoja, 

janoaa tietoa, janoaa taitoa.


Ja kuten kaiken muunkin ikäiset, viisitoistavuotias haluaa jättää maailmaan jäljen,
parantaa maailmaa, jättää ihmisiä sanattomaksi, tulla muistetuksi.

...

Mutta samaan aikaan hän miettii onko muistetuksi tuleminen elämän tärkein asia,
vai etsiäkö onnea, rakkautta ja tavallisuutta maineen sijaan?

Mutta koska viisitoistavuotiaan ei vielä tarvitse päättää loppuelämästään,
hän haaveilee.

Ja toivoo kaikkien muidenkin haaveilevan, unelmoivan.
Uskallusta unelmoida mahdottomasta, fantasioida mahdollisuuksista.

Elämä on tässä, sillä pystyy tekemään ihan mitä vain,
ohjakset siihen on käsissä meillä itsellämme, jokaisella.

Joten mitäs sanotte, tehdäänkö unelmista totta,
nautittaisiinko hetken kestävästä elämästä?


-Maija