numbered days

Oli päivä, kun tänne saapui Suomesta rakkaita vieraita, oikeastaan ei vieraita vaan niitä kaikkein tutuimpia.

Oli toinen päivä, kun nukahdettiin sateenvarjomajan alle, väsyneinä aikuisten keskusteluihin, uneksien niitä prinsessaunia missä on aina onnellinen loppu ja prinsessa saa suudelman.

Oli kolmas päivä, kun kiljuttiin riemusta kun Suomen tuliaisina oli matkalaukullinen suomileipää.

Oli neljäs päivä, kun kävin leikkaamassa hiukset kampaamossa, jonka nimi oli suomalainen, mutta kampaaja ei edes tiennyt missä päin maapalloa Suomi sijaitsee.

Oli viides päivä, kun käytiin naapurimaan visiitillä ja hotelliin saapuessamme ensimmäinen näky oli isovarpaan kokoinen torakka.

Oli kuudes päivä, kun luulin salakuvaavani suloista pyörämiestä, kunnes huomasin että miehen ensimmäinen ele oli vetäistä lippalakki kasvojen eteen. 

Oli ihan pakko silti ottaa kuva.  

Oli seitsemäs päivä, kun tunsin oloni nätiksi, koska jalkojen hennakuvio sopi äidin kukkahameeseen.

Ja siitä kaikki alkoi...

Tästä se lähtee. Ensimmäinen postaus.

Olen haaveillut blogin perustamisesta jo kauan, ja nyt sain sen vihdoinkin toteutettua. (JESJESJES!!) Nyt on ystävän piirtämä blogiotsikko, nyt on ihana oma kamera ja nyt ollaan täällä Singaporessa. Kaikki ainekset koossa.

Olen siis nuori neiti Suomesta, ja olen tammikuusta asti asunut Singaporessa perheeni kanssa. Minulla on myös vaikea kuulovamma, joka ei päällepäin näy muuten kuin sisäkorvaistutteina eli korvaimplantteina. 

Täällä ihmeellisessä avaruuskuplassa, luksusmatkakohteessa ja ikuisen kesän (tosin Suomen kesään verrattuna ihan erilaisen kesän) maassa on ollut supereksoottista ja aika ihanaa.

Ollaan nyt jo koettu vaikka mitä, mutta ei vielä yhtään tunnu kyllästyttävän ja useat nähtävyydetkin ovat jääneet vielä tulevaisuudessa nähtäviksi.

Matkaoppaiden kehuma matkakohde on ihmeellinen, varsinkin iltaisin. Illalla syttyvät tuhannet, kirkkaat valot jokaisen rakennuksen edustalle ja keskustassa on mainosvalojen parrasvaloissa yhtä valoisaa kuin Suomen keskitalvella.

Asuimme ensimmäiset kaksi kuukautta asuntohotellissa, Singaporen ydinkeskustassa, aivan lähellä kouluamme. Cityasuntomme oli 19. kerroksessa, mutta kuitenkin aika matalalla muiden rakennusten mittoihin verrattuna, höh. Nyt meillä kuitenkin on ihan oma koti ja omat tavarat. Jälleennäkeminen kaikkien omien tavaroiden kanssa oli sekä onnellinen, että raastava "Mihin me nää kaikki laitetaan?"-hetki.
Joka laatikosta paljastui parin kuukauden aikana melkein unohtunutta, mutta ihanan tuttua kodin
kalustoa ja tavaraa. Materialismirakkautta. Tai sitten ei.

Asuessamme toisella puolen kaupunkia, huomasimme, että ympärillämme oli koko ajan suurkaupungin (aluksi ihmeellinen, mutta jonkun ajan jälkeen e-rit-täin rasittava) humina ja ympärillämme tapahtui koko ajan. Siellä tuli käytyä iltaostoksilla parin korttelin päässä sijaitsevassa japanilaisessa supermarketissa ja määränpäänämme hyvin usein oli sushiosasto - superhyviä, kaikenlaisia susheja oli tarjolla, ja vesi herahti kielelle joka kerta kun sattui vilkaisemaan tämän tietyn osaston suuntaan. Vastustamattomat sushit.

Tämä oli aika uutta meille, jotka muuttivat spaceship-tyyppiseen, jättimäiseen miljoonakaupunkiin muutaman tuhannen asukkaan suomalaisesta pikkukaupungista, jossa kaikki tunsivat toisensa ja paikallislehtikin oli viereisten kuntien kanssa yhteinen.

Mutta nyt, tarinatuokio over, jätänpä teidät nauttimaan lauantaiehtoon saunarauhasta sekä lottokuponkien huolellisista tarkastuksista ja menen itse pienelle pulahdukselle turkoosivetiseen piha-altaaseemme.

-Maija